Ansa Ikonen kuoli 23. toukokuuta 1989 Helsingissä pitkän sairauden jälkeen, joka vähitellen heikensi hänen sydäntään. 75-vuotiaana hän nukkui pois rauhallisesti Thalia-näyttelijäkodissa Munkkiniemessä — hiljainen päätös elämälle, joka oli täynnä näyttämöiden ja elokuvakameroiden valoja.
Lempeä jäähyväinen legendalle
Ansa Ikonen, jonka syntymänimi oli Aili Ansa Inkeri Ikonen, syntyi 19. joulukuuta 1913 Pietarissa. Hänen varhaisvuotensa olivat vaikeita — perhe pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, kärsien nälänhädästä ja poliittisista levottomuuksista. Silti, vaikeuksista huolimatta, hän kehitti syvän intohimon esiintymiseen.
Hän aloitti uransa Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1935 ja pysyi siellä 44 vuotta, eläkkeelle jäämiseensä vuonna 1978 asti. Hänen näyttämötyöhönsä kuului seitsemäntoista Shakespeare-roolia, kuusi Molièren komediaa ja lukemattomia suomalaisia klassikoita.
Hänen elokuvauransa kesti vuodesta 1935 vuoteen 1961, ja siihen sisältyi lähes 40 elokuvaa. Hän loisti komedioissa, kuten Vaimoke ja Rakas lurjus, romanttisissa tarinoissa, kuten Kulkurin valssi, sekä voimakkaissa draamoissa, kuten Vaivaisukon morsian — rooli, joka toi hänelle parhaan naisnäyttelijän Jussi-palkinnon vuonna 1944.
Rakastettu “Ansa & Tauno” -pari
Ikosen näyttämö- ja elokuvakemia näyttelijä Tauno Palon kanssa muodostui yhdeksi suomalaisen elokuvan ikonisimmista yhteistyöpareista. Tunnettu hellittelynimellä “Ansa & Tauno”, he esiintyivät yhdessä kahdessatoista elokuvassa ja kiersivät teattereita laajasti. Heidän parinsa nousi Suomen elokuvan kultakauden symboliksi.
Vuoden 1978 televisiohaastattelussa Ikonen muisteli:
“Näyttämöllä ja kameran edessä luotimme toisiimme täysin. Kyse ei ollut teeskentelystä — vaan hetken elämisestä.”
“Pitkän sairauden jälkeen” — hänen viimeisen lukunsa ymmärtäminen
Vaikka monet tiivistelmät mainitsevat vain, että hän kuoli “pitkän sairauden jälkeen”, perhemuistelmat ja teatterimuistot täsmentävät, että kyseessä oli sydämen vajaatoiminta, jonka aiheutti pitkäaikainen terveydentilan heikkeneminen.
Hänen tyttärensä Katriina Rinne kertoi vuoden 1996 haastattelussa:
“Ruusut, joita hän rakasti, olivat yhä pöydällä, kun loppu tuli.”
Pitkäaikainen kollega sanoi Helsinki Theatre Review -lehdessä:
“Hän ei koskaan valittanut — hänen rohkeutensa oli hänen hiljaisuudessaan.”
Ikonen vetäytyi julkisuudesta jäähyväiskiertueensa (1981–82) jälkeen. Miehensä, näyttelijä Jalmari Rinteen, kuoltua vuonna 1985 hän muutti näyttelijöiden Thalia-kotiin. Muistojen ympäröimänä vuosikymmenistä teatterissa ja elokuvassa hän nukkui rauhallisesti pois 23. toukokuuta 1989.
Hänet haudattiin Malmin hautausmaalle Helsinkiin, miehensä viereen.
Muistoja näyttämöltä ja valkokankaalta
Hänen työnsä inspiroi edelleen, vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Fanit ja kollegat ovat jakaneet muistojaan eri alustoilla:
YouTube-koosteessa suomalaisen elokuvan kultakaudesta eräs katsoja kirjoitti:
“Hänen sädehtivät silmänsä kertoivat tuhat tarinaa — hän ei tarvinnut sanoja.”
Instagramissa toinen fani totesi:
“Katsoessani hänen elokuviaan uudelleen, tunsin kuin hän olisi yhä elossa.”
Radiohaastattelussa tytär Katriina sanoi:
“Äiti kohtasi viimeiset päivänsä samalla hiljaisella arvokkuudella kuin näyttämöllä. Sairaus oli raskas, mutta hänen henkensä pysyi kirkkaana.”
TV-dokumentissa Ikonen itse totesi:
“Elokuva oli nuoruuden unelmani — ja se oli sen arvoista.”
Elämä sodan, työn ja ihmeiden kudelmana
| Aikakausi | Kohokohdat |
| Lapsuus ja nuoruus | Syntyi 1913, menetti isänsä ja sisarensa nuorena, pakeni Venäjältä, opiskeli laulua ja näyttelemistä |
| 1930–40-luku | Nousi kuuluisuuteen teatterissa ja elokuvassa, Tauno Palo -pari, voitti Jussi-palkinnon |
| Sodan vuodet | Viihdytti joukkoja jatkosodassa, ohjasi Nainen on valttia (1944) — yksi Suomen ensimmäisistä naisohjaajan elokuvista |
| 1950–60-luku | Jatkuvia näyttämövoittoja, sai Pro Finlandia -mitalin 1964 |
| 1970-luku | Vähensi julkisia esiintymisiä, jäähyväiskiertueet, jäi eläkkeelle 1978 |
| Viimeiset vuodet | Leskeytyi 1985, muutti Thalia-kotiin, kuoli 1989 |
Kestävä perintö
Ansa Ikonen on yhä kansallinen aarre suomalaisessa taiteessa. Hän rikkoi rajoja naisille elokuvassa, inspiroi sukupolvia eleganssillaan ja kurinalaisuudellaan ja jätti jälkeensä elämäntyön, jota edelleen tutkitaan ja arvostetaan.
Näyttelijä Eeva-Kaarina Volanen sanoi 1980-luvun haastattelussa:
“Tuntuu, että ne, jotka ovat nyt lapsia, katsovat vielä vuosikymmenten päästä hänen elokuviaan ja ihmettelevät, että meillä oli tällainen tähti.”
Suomalaisille hänen kuolemansa merkitsi paitsi merkittävän uran päätöstä myös kultakauden loppua kansallisessa elokuvassa.
