Muusikko Mikko von Hertzenin vanhemmat ovat hänen äitinsä, joogaopettaja ja entinen mielenterveyshoitaja Annukka von Hertzen, sekä hänen isänsä, kitaristi ja entinen vakuutusalan ammattilainen Hans ”Hasse” von Hertzen. Pariskunta asuu yhdessä Kauniaisissa, missä he jatkavat aktiivista roolia poikansa elämässä.
Mikko on usein muistellut, kuinka hänen äitinsä oli aina läsnä lapsuudessa.
Mikko sanoi:
”Aina kun tulin koulusta kotiin, äiti oli siellä. Hän oli se, joka huolehti perheestä ja järjesti arjen.”
Kaksikymmentä vuotta Annukka oli kotiäitinä ja pyöritti arkea tinkimättömällä tarkkuudella. Hän tarkisti joka aamu ruokakauppojen mainokset ja rakensi viikon ruoat tarjousten perusteella. ”Jos jauheliha oli tarjouksessa, söimme lihapullia,” Mikko muisteli. Hän piti huolen, että koti pysyi siistinä eikä pyykki jäänyt lattialle. Kun pojat varttuivat, hän kouluttautui kahteen uuteen ammattiin, mielenterveyshoitajaksi ja joogaopettajaksi, osoittaen sitkeyttään ja haluaan oppia lisää. Nykyään hän opettaa joogaa Kauniaisten kansalaisopistossa.
Hasse yhdisti uransa vakuutusalalla intohimoonsa musiikkiin. 1960-luvulla hän soitti kitaraa yhtyeissä The Savages ja legendaarisessa The Roostersissa, ja myöhemminkin hän jatkoi laulamista kuoroissa. Hänen innostuksensa musiikkiin vaikutti koko perheeseen. Kuten Mikko selitti:
”Vanhempiemme esimerkki vaikutti vahvasti siihen, että meistä pojista tuli muusikoita. Äiti ja isä olivat aina parhaimmillaan, kun he lauloivat.”
Annukka itse muistaa keskimmäisen poikansa loputtoman eläväisenä.
Annukka sanoi:
”Mikko oli meidän radiomme. Heti kun hän avasi silmänsä aamulla, ohjelma alkoi. Mikko lauloi ja puhui taukoamatta, eikä koskaan tarvinnut miettiä, missä hän oli.”
Hän on muistellut myös Mikon syntymää vuonna 1972:
”Mikko syntyi suoraan näyttämölle. Hän tuli maailmaan virka-aikana, ja joukko lääketieteen opiskelijoita seurasi synnytystä. Kun Mikko itki ensimmäisen kerran, kaikki puhkesivat iloiseen aplodiin.”
Vanhempien avioliitto rakentui alusta asti musiikin varaan. He tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1963 Linnanmäen bändimestaruuskisoissa, joissa Hassen yhtye voitti rock-sarjan ja Annukan veli sijoittui toiseksi jazzissa. Siitä lähtien musiikki täytti heidän kotinsa Etelä-Haagassa. Straussin valssit, Abban levyt ja isän ”ränttätänttä”-rock soivat jatkuvasti. Jokainen poika aloitti musiikkileikkikoulun kolmevuotiaana, liittyi partioon, kävi Sibelius-lukiota ja muutti lopulta kotoa 18-vuotiaana.
Annukka myöntää, että hän unelmoi kuudesta lapsesta, kuten hänen omassa lapsuudenkodissaan, jossa oli kuusi sisarusta, mutta päätyi saamaan kolme poikaa. Hän kohteli heitä joskus tiiminä ja huolehti, että jokainen kulki samaa polkua musiikkiin. Hän luotti heidän itsenäisyyteensä eikä puuttunut heidän elämäänsä, kun he muuttivat pois. ”En tarjonnut neuvoja enkä kysellyt, olivatko he syöneet,” hän muisteli.
Mikon mukaan hänen isästään tuli hänen roolimallinsa ihmisten kohtaamiseen, kun taas äiti opetti järjestelmällisyyttä ja huolenpitoa perheen sisällä. Heidän vaikutuksensa ulottui arkea pidemmälle. Hän muistaa, kuinka hänen tätinsä otti vastuun isovanhemmista heidän vanhetessaan, arvo, jota Mikko itsekin kantaa mukanaan. Hän on sanonut:
”Äitini harvoin tarvitsee apuani, mutta jos sellainen hetki joskus tulee, olen valmis astumaan esiin.”
Nuorimmasta pojasta, Jonnesta, muistetaan, että hän oli ”kaikkien äitihahmojen silmäterä,” kun taas Mikko ja hänen veljensä Kie tekivät kasettinauhoituksia varhaisista piano- ja bändiesityksistään ja antoivat niitä lahjaksi äidilleen ja isoäidilleen.
Kun Mikko vuonna 1998 päätti muuttaa Intiaan liittyäkseen hengellisen opettajan Amman yhteisöön, se oli erityisen vaikeaa Annukalle. Mikko kuvaili jäähyväisiä Helsingin lentoasemalla:
”Lähtöni oli äidilleni vaikea paikka. Kun sanoimme hyvästit lentokentällä, näin ensimmäistä kertaa äitini sisällä pienen epävarman tytön, jota pidin sylissäni. Vanhempieni suuruus oli siinä, että he antoivat minun tehdä oman päätökseni, vaikka eivät ymmärtäneet sitä.”
Annukalle etäisyys oli raskas. Hän joutui usein soittamaan ainoaan puhelimeen ashramissa, selittämään jollekin että heidän pitäisi hakea Mikko, ja odottamaan, vastaisiko hän tunnin päästä. Silti hän tuki poikansa valintaa. ”Ymmärsin heti, että sen täytyi tapahtua. Samaan aikaan olin kauhuissani, että jotain pahaa tapahtuisi,” hän sanoi. Vuotta myöhemmin molemmat vanhemmat matkustivat Intiaan ja helpottuivat nähdessään, että hyväntekeväisyystyötä tehtiin rakkaudella.
Tuki jatkuu yhä tänä päivänä. Tavastian konserteissa veljekset omistavat aina kappaleen äidilleen, jos hän on yleisössä.
Mikko sanoi:
”Kun äiti tulee keikallemme, omistamme hänelle aina laulun. Ilmoitetaan, että meidän äiti istuu siellä, vilkutetaan vähän, hän on maailman paras äiti.”
Annukka myöntää itkeneensä joskus näissä omistuksissa. Eräs kappale kosketti häntä erityisesti, kun Mikko oli juuri palannut Intiasta.
